Sininen vilkkuvalo omalla kotipihalla jouluviikolla hiljensi minut hetkellisesti. Elämän tärkeimmät asiat nousivat mieleen päällimmäiseksi; niin se pitää ollakin. Sain ilon kyyneleet silmiini kuultuani uutiset, että pikku Elsalle on tulossa ”siskopoika”, kuten hän totesi.
Hmm. Yleensä Ylläksellä hiihdetään tähän aikaan marraskuusta. Niin meillä tehtiinkin jo muutama viikko sitten. Meän Anukin ehti yläkolmoselle hiihtämään muutaman kerran ennen vesisateiden tuloa. Onko tämä tilanne nyt uusi normaali? Kuka tietää. Oudolta se kuitenkin tuntui, kun kaikki lumet sulivat. Päivät tuntuivat pimeiltä ja harmailta. ”November mood!” sanoisi pikkusiskoni.
Tuntuu, että kesäaika hurahti aivan käsistä. Kotimaan matkailu sai piristysruiskeen maailman tilanteesta johtuen. Yhä useamman auton nokka kääntyi pohjoista kohti. Autoihin oli lastattu pyöriä, kalastusvälineitä, telttoja ja rinkkoja. Ylläs näytti erinomaisuutensa aktiivisena luontokohteena; monelle kulkijalle kyseessä oli ensimmäinen käynti tunturi-Lapissa. Tämän kesän paras muisto saattoi syntyä Pallas-Ylläs kansallispuiston reiteiltä istuessasi Pirunkurun päällä hikikarpalot otsalla katsoen kaukaisuuteen.
Wallu fundeeraa- vesi huilaa; huilaa siekin!
Tätä hetkeä on odotettu! Jokiveden huilaamista. On se vaan tosi, että kevät on oikeasti täällä. Tunturissa sitä on vaikeampi ymmärtää, kun lunta on vielä hiihdettäväksi asti. Anu kävi tänään ennen töihin tuloa vielä hiihtämässä hangilla. Omituinen kevät, tämän me muistamme kaikki. Weikko istuu jokitörmällä ihmeissään. Vielä eilen joessa oli jääpeite päällä ja se oli hiljaa. Nyt vesi virtaa kohinan kanssa ja sinne on ilmestynyt erilaisia lintuja joukoittain.
